Minun tarinani
Osasin laulaa lapsena hyvin. Äitini kuului marttoihin, ja kuljin hänen mukanaan marttojen kesätapahtumissa ja illanvietoissa. Siellä tein ensiesiintymiseni. Myös kansakoulussa laulettiin siihen aikaan paljon, 60-luvun loppupuolella. Isäni ja äitini eivätkä kaksi sisarustani olleet musikaalisia, mutta yksi veljistäni soitti trumpettia soittokunnassa.
Kun tulin murrosikään, laulu jäi. Pojat ja urheilu olivat kiinnostavampia. Mummoni olisi ostanut minulle viulun, mutta äidin ja isän mielestä viulun soittaminen oli turhaa. Hmmm. Ei pitäisi katsoa peruutuspeiliin, mutta olisi tuosta taidosta hyötyäkin voinut olla.
Muutin kotoa pois 21-vuotiaana lähtiessäni Helsinkiin opiskelemaan. Aikuisena en muista juurikaan laulaneeni, en edes karaokessa. Minulla on aina ollut lievä esiintymiskammo, joten pelkkä ajatuskin laulamisesta karaokebaarissa oli minulle kauhistus. Autoa ajaessani hoilottelin radiobiisien tahtiin, mutta vain omaksi ilokseni.
Laulu jäi elämästäni pitkäksi aikaa, mutta onneksi sain laulun ilon takaisin nyt keski-iässä. Kipinä laulamiseen syttyi työpaikallani. Sain mahdollisuuden osallistua pariin leikkimieliseen tempaukseen. Ensin firmamme myyntikokouksessa, jossa esitimme kahden kollegani kanssa Robinin ”Boom Kah” biisin omilla sanoilla räpäten. Musa tuli taustalta, meillä oli lippikset väärin päin päässä ja aurinkolasit suojaamassa yleisön katseilta. Esityksemme oli menestys! Huikea fiilis, olin uskaltanut heittäytyä. Toinen saman typpinen tilaisuus oli esinaiseni 50-vuotisjuhlat. Lauloimme työkavereideni kanssa päivänsankarille Kaija Koon ”Supernaiset”, jälleen omilla sanoilla. Sanotaan, että kehittyminen tapahtuu epämukavuusalueella. Minulle nämä kaksi leikkimielistä lauluhetkeä toivat lisää varmuutta ja halusin oppia lisää.
Halusin ottaa laulutunteja. Kävin kerran yksityistunnilla, minulla oli hyvä opettaja ja sain lisää intoa laulamiseen, mutta tunnit olivat lompakolleni liikaa. Työkaverini ehdotti työväenopiston laulutunteja. Ruotsinkielisille kursseille on kuulemma hyvin tilaa, eikä ruotsinkielen taito ole vaatimus. Kesällä 2015 Hiiden Opiston opinto-ohjelman kolahtaessa postiluukusta, muistin työkaverini suosituksen. En löytänyt laulunopettajaa, mutta löysin Hiiden Laulun ilmoituksen sekakuorosta. Minulla ei ollut mitään kokemusta kuorolaulusta, mutta ajattelin, että laulaminen porukalla voisi olla kivaa. Viihdekuoro kuulosti myös lupaavalta, sillä toivoin Karjalan Kunnaita modernimpaa ohjelmistoa. Ilmoittauduin syyslukukauteen.
En ole nuotinlukutaitoinen, enkä edes tiennyt omaa äänialaani. Kuoronjohtajamme Aino-Maria laulatti halukkaita, ja sain tietää olevani altto. Tarkistin termin Wikipediasta: ”Alttoa laulavat yleensä naiset, ja kuoroissa se on naisten matalin stemma”. Ensimmäiset oppitunnit olivat kieltämättä tuskallisia. Stemmat olivat hukassa, koska en osannut nuotteja. Lauloin väärissä kohdissa ja päin honkia. Kurssilla aloitti samaan aikaan monta uutta kuorolaista, ja kannustimmekin toinen toisiamme jatkamaan. Pikkuhiljaa stemmat jäivät muistiin, ja niitä harjoiteltiin jokaisella tunnilla Aino-Marian johdolla. Aino-Maria on huippu! Hän on musiikin ammattilainen, kannustava ja kärsivällinen silti vaativa, huumorintajuinen mutta luja. Harjoittelullamme on selkeä tavoite. Ohjelmisto on opittava kunnolla, sillä esitämme sen konsertissa, jonne yleisö on maksanut pääsylipun. Motiivi on korkealla, sillä yleisössä on tuttuja kasvoja ja kukaan ei halua mokata. Haluamme osoittaa oppimme ja kehityksemme, ja toivomme, että kokemamme into ja rakkaus laulamiseen välittyy myös rakkaillemme ja muulle yleisölle.
Olen esiintynyt Hiiden Laulun konserteissa, oppinut käyttämään ääntäni paremmin, saanut esiintymisvarmuutta ja monta uutta ystävää. Nuotit pitää vielä opetella. Hauskojen karonkkailtojemme suosituin ohjelmanumero on karaoke, sekin on tullut kokeiltua. Enpä uskonut, että kuorossa laulaminen voisi olla näin antoisaa, hauskaa ja yhteisöllistä. Meillä on hyvä porukka, ja kaikki kannustavat toisiaan. Ei ole väliä, mistä tulet tai mitä teet työksesi. On vain sopraanot, altot, tenorit ja bassot.